Talvi 2015 loppumietteet

Tähän nyt sitten ikuinen selitys myöhäisyydestä. Kuten ehdinkin jo avautua, erinäiset tyttöjensarjat veivät huomioni kausittaisilta sarjoilta hetkeksi, mutta enköhän palaudu viimeistään kesäloman myötä. Tältä listalta puuttuu juttuja koska a) en saanut kirjoitettua loppuun ja b) en saanut edes katsottua loppuun.

Parhaat:

– Akatsuki no Yona

– Shirobako
– Death Parade

Hyvät
– Junketsu no Maria

Katsottavat:
– Shigatsu wa Kimi no Uso
– Saenai Heroine no Sodatekata

Jatkokaudet:
– Durarara!!x2 Shou
– Yowamushi Pedal Grande Road
– Kamisama Hajimemashita 2

shitobako2

PARHAAT
Akatsuki no Yona on paras katsomani shoujoanime aikoihin. Sarja kertoo 16-vuotiaasta hemmotellusta pikkuprinsessasta, joka joutuu poistumaan kotipalatsistaan traagisissa merkeissä. Palvelijansa Hakin kanssa Yona päätyy matkaamaan ympäri valtakuntaa ja värväämään matkakumppanikseen lohikäärmeiden voimia omaavia nuorukaisia (ja yhden nero-nättipojan. Koska Yun on ihana).

Sarjan pihvi on ehdottomasti Yonan hahmokehitys. Yona ei ole sietämätön alussakaan, mutta loppua kohden hahmo on enemmän kuin pidettävä. On erittäin palkitsevaa nähdä ennen prinsessana eläneen tytön tuliset, päättäväiset silmät erinäisissä avainkohtauksissa. Sarja myös väistää onnistuneesti sen perinteisen sudenkuopan, että näennäisesti vahvistunut naishahmo ei oikeasti likaa käsiään missään vaiheessa. Sen Yona tekee, ja vieläpä erityisen voimakkaalla tavalla. Muutkin hahmot ovat ihania, enkä pysty olemaan pitämättä yhdestäkään vähän tärkeämmästä hahmosta (Epäsuosittu mielipide: valkoinen poika on paras)

Akatsuki no Yonan suurin ongelma on se, että se jää täysin kesken. Avoin loppu ei sulje pois mahdollisuutta toiseen kauteen, mutta saa nähdä miten käy. Tällaisenaankin sarja on kuitenkin erittäin suositeltava. Sarjan toinen heikkous liittyy sen huumoriin. En sanoisi sarjan vitsejä huonoiksi, mutta ylimääräinen kohellus latistaa usein kohtausten voimakkuutta. Itseäni jäivät lisäksi häiritsemään hahmojen hankalat nimet, jotka vaikeuttavat sarjasta keskustelemista ainakin omalta osaltani. Onhan se nyt kurjaa googlettaa päähenkilöjen nimiä sarjasta, josta kuitenkin pitää kovasti.

yona

Shirobako on sarja, joka jaksoi yllättää viihdyttävyydellään viikko toisensa jälkeen. Todistetusti kaikesta saa tehtyä animea, nyt myös animen tekemisestä. Sarjan alussa aiemmin samassa lukiossa animekerhoon kuulunut päähenkilöviisikko on astunut työelämään. Tytöistä kukin jahtaa omaa erikoisalaansa animen saralla. Animeteollisuus on rankka mutta omalla hullulla tavallaan palkitseva paikka, ainakin jos sarjaa on uskominen. Ääninäyttelijän hommia on hankala saada eikä pelkkä autonrenkaiden animointi välttämättä kiinnosta. Sarja keskittyy tuotantoassistentti Miyamoriin, ja hänen näkökulmastaan sarja esittelee animen tekemisen työvaiheita aika laajalla skaalalla.

P.A. Works on palannut Glasslipiksi nimeltyltä harhamatkalta. Sarjan visuaalinen tyyli ei ehkä ole niin hohdokasta kuin studiolta on totuttu odottamaan, mutta realistinen miljöö ei mahdollista suurta kikkailua. Alkua vaivasi hengästyttävä tahti ja valtava hahmokaarti, mutta loppua kohden jokaisella hahmolla on paikkansa. Kiire ja stressi eivät jää alkuun, sillä läheltä piti –tilanteita löytyy vielä viimeisestäkin jaksosta.

Suosittelisin sarjaa kaikille animen tekoprosessista kiinnostuneille. Shirobako ei tietenkään ole varsinainen dokumentti aiheesta, mutta viihteellistämisestä huolimatta se on kiinnostavaa katsottavaa. Jos unohdetaan teollisuusnörtteily, Shirobako käy myös astetta vakavammasta työpaikkasarjasta. Shirobako on kuitenkin pohjimmiltaan kuin kurkistusaukko animeteollisuuteen. Eniten siitä nauttivat todennäköisesti harrastuksessaan hieman syvemmälle vajonneet.

Death Parade alkoi lupaavasti ja pysyi tasaisen nautittavana koko kestonsa ajan. Sillä on kunnollinen loppu, laatu ei laske missään vaiheessa ja alkutunnari on kauden tarttuvin. Sarja laajentaa jo yksinään erittäin hyvän Death Billiards –pätkän maailmaa hienosti. Itse sarja kertoo Death Billiardsin tapaan baarista ja sen baarimikosta, jonka tehtävänä on päättää, päätyvätkö kuolleet tyhjyyteen kärsimään iäisyydeksi vai syntymään uudelleen. Enempää juonesta ei tarvitse tietää, sillä sarja on nautinnollisimmillaan, kun tietämys sarjasta on hyvin vähäistä.

Sarjan tunnelma heittelee synkähkön ja kierosti kevyen välillä onnistuneesti. Mikään Akame ga Kill –tyylistä edgyilyä ei ole luvassa, mutta jo aihepiiri tuo sarjaan tiettyä synkkyyttä. Mahtavan ilmapiirin lisäksi sarja myös näyttää hyvältä. Erityisesti pidän onnistuneista hahmodesigneista. Kaikki on viimeiseen asti hiottua ja tyylikästä, mutta toisaalta Death Parade ei pelkää kuvata hahmojaan rumimmillaan.

death parade

HYVÄT
Junketsu no Maria kertoo taitavasta Maria-nimisestä noidasta, joka sattuu olemaan neitsyt. Taivaassa saadaan vihiä Marian taipumuksesta hankaloittaa sodantekoa, ja arkkienkeli Mikael määrää noidan taikavoimat poistumaan, mikäli Maria menettää neitsyytensä. Ennen sarjan alkua olin todella skeptinen juonikuvauksen perusteella. Odotin mautonta ecchiä, mutta loppujen lopuksi neitsyyshommat hoidettiin kiitettävästi. Seksi on jatkuva osa Junketsu no Mariaa, mutta sen paikka sarjassa on perusteltu ja onnistunut.

Etenkin noitien hahmodesignit ovat hölmöjä eikä sarja muutenkaan ole kauneimmasta päästä, mutta visuaalinen puoli toimii kaiken kaikkiaan ihan hyvin. Tarina on ehjä ja varsin katsottava. Keskiaikainen maailma on toteutettu kiehtovasti, eivätkä sotakuviotkaan pääse väsyttämään. Sarja ehtii kertoa kokonaisen tarinan vähäisellä jaksomäärällään, mikä on aina plussaa. En kuitenkaan sarjaa katsoessani, tai edes nyt jälkikäteen, oikein osannut sanoa, miksi usein suorastaan odotin Junketsu no Marian uusinta jaksoa. Yksittäiset tekijät eivät loista, mutta kokonaisuutena sarja on varsin hyvä.

saekano

KATSOTTAVAT
Shigatsu wa Kimi no Uso –kokemukseni alkoi lupaavasti syksyllä 2014, mutta innostustasoni on laskenut järjestelmällisesti. Sarjan alkupuoli on kehnosta miestenhakkaushuumorista huolimatta erittäin mukavaa katsottavaa. Entinen pianotaituri Kousei traumatisoitui äitinsä kuolemasta pienenä niin, ettei kykene enää kuulemaan pianonsa ääntä. Tylsästi elämäänsä elelevä poika törmää eräänä päivänä aurinkoiseen ja omia teitään kulkevaan Kaoriin, joka päättää saada Kousein soittamaan jälleen.

Sarjan loppupuoliskolla fokus kuitenkin vaihtuu. Mitään sen kummemmin spoilaamatta sarja muuttuu kauniista musiikkisarjasta suoraan sanottuna sairausnyyhkytarinaksi. Toisaalta muutos heitti sarjan pois siltä kuluneelta ”tylsä poika tapaa elämäniloisen tytön”-raiteelta. Sarja jääneekin etenkin loppuratkaisunsa osalta elämään pitkäksi aikaa, toisilla hyvässä ja toisilla pahassa mielessä.

Sarja koostuu edelleen toinen toistaan hienommista kohtauksista ja upeista musiikkiesityksistä, mutta hahmot eivät aukea. Näin ollen Kimiuson rakentama draama ei ainakaan omalta osaltani toimi kovinkaan hyvin. Kun välittää vain yhdestä sivuhahmosta, päähenkilön elämää suurempi päänsisäinen monologi ei voisi vähempää kiinnostaa. Kouseita lähinnä pilkataan ja hakataan koko sarjan ajan, enkä oikein osaa pitää sitä hauskana. Kaiken kruunaa toimimaton romanssi tai ainakin siitä vihjailu, sillä eihän se etene minnekään. Kousein ja Kaorin kemiat eivät vain kohtaa. Katso vaikka musiikkipätkät Youtubesta tai jotain.

kimiuso3

Saenai Heroine no Sodatekata kertoo animeblogiakin pyörittävästä otakusta Tomoyasta, joka eräänä päivänä törmää upeaan tyttöön, joka inspiroi häntä suunnittelemaan omaa visual novelia. Tyttö kuitenkin osoittautuu suoranaiseksi oman elämänsä sivuhenkilöksi. Tomoya kerää kokoon aluksi vastahakoisen porukan ja alkaa tehdä peliunelmastaan totta – samalla koulien tylsästä Megumista päähenkilöainesta.

Sarjasta ei jäänyt mieleen näin roimasti jälkikäteen miettiessä yhtään mitään. Hahmojen yhteistyökyvyttömyys rasitti, pelin eteneminen ei oikein tullut mitenkään ilmi ja kaikki oli aika keskitasoa, mutta en voi silti sanoa Saekanoa erityisen huonoksi sarjaksi. Erityisesti pidin Megumista, joka toden totta ensiksi muistuttaa luonteeltaan pahvilaatikkoa. Sarjan edetessä hänestä muodostuu kuitenkin varsin hurmaava persoona.

yowapeda

JATKOKAUDET
Durarara!!x2 Shou on hankala sarja arvosteltavaksi. Toisaalta haluaisin vain kehua sen taivaisiin asti, mutta matkassa on muutamia mutkia. Suurin ongelma on aikaväli jatkokauden ja alkuperäisen sarjan välillä. Durararasta on ehtinyt kulua jo viitisen vuotta, eikä sarja ole enää monella kovin tuoreessa muistissa. Ikebukurossa tapahtuu jälleen, ja toinen kausi hyppää täyteen vauhtiin ilman kertausta aiemmin tapahtuneista. Kauden tapahtumista on hankala saada täyttä selkoa sirpaleisen kerronnan ja uusien hahmojen jatkuvan tykityksen keskellä.

Me kaikki muistamme Durararan näyttäneen loistavan siistiltä ja tyylitellyltä. No, sitä Shou ei ole. Hahmodesigneja on muutettu jonkin verran, mutta ei siinä vielä mitään. Animaation laatu laskee kohtalokkaasti koko kauden ajan, ja viimeiset jaksot näyttävät jo aika kammottavilta. Välissä on slideshowmaisia jaksoja eivätkä hahmomallit pysy usein täysin kasassa. Tämän kaiken kestää juuri ja juuri kiinnostavan juonen ja ihanan kierojen hahmojen vuoksi.

Ensimmäisestä kaudesta pitäneille Shou on täyttä herkkua. Durararan häpeilemättömänä fanina en voi sanoa pettyneeni muuhun kuin tuotanto-ongelmiin. Hihittelin fanityttömäisesti koko kauden ajan, sillä paluu tähän Ikebukuron kieroutuneempaan versioon oli ongelmista huolimatta ehkä jopa odotettua hauskempi. Sarja jatkuu hassuna split-cour-väkerryksenä vielä kahden courin verran, eli käsissämme on suoranainen Durararan vuosi. Nyt jos vielä uskaltaisi toivoa näille kahdelle courille hieman vähemmän hutaistua toteutusta.

durarara2

Yowamushi Pedal Grande Road on nyt tullut tiensä päähän, ja minun pitää varmaan etsiä elämälleni uusi tarkoitus. Yowapeda-faniuteni ei ole mikään salaisuus, joten sarjasta on hieman hankala kirjoittaa kovin puolueetonta arvostelua. Oma rehellinen mielipiteeni sarjasta on satunnainen näppäimistönhakkaussotku muutamilla itkuhymiöillä. Yritetäänpä nyt kuitenkin jotain hieman järkevämmän oloista.

Toinen kausi jatkaa tismalleen siitä, mihin ensimmäinen jäi. Koulujenvälisessä kisaillaan edelleen, tällä kertaa lähinnä viimeisen kisapäivän merkeissä. Sarjan tahditus on tuttuun tapaan huvittavan venytettyä. Saman päivän tapahtumia jankutetaan kahdenkymmenen jakson verran ja hahmot etenevät noin 30 metriä joka jaksossa, tai siltä ainakin tuntuu. Jokaisella hahmolla on kuitenkin aikaa huutaa ystävyydestä ja upota muistelemaan menneisyyttään. Myös kisassa taakse jääneiden joukkuetovereiden haamuja nähdään. Aika perus urheilushounen-meininkiä siis.

Muutenkin kaikki on Grande Roadissa täysin samalla tolalla kuin ykköskaudella. Sarja näyttää, kuulostaa ja tuntuu ihan samalta. Jos pidit ensimmäisestä kaudesta, etkä ole katsonut tätä, mitä oikein teet elämälläsi? Ps. Arakita on paras pyöräpoika, tästä ei väitellä.

Kuten kauden aloituspostauksessani ehdinkin jo kummastella, Kamisama Hajimemashita 2 oli täysin odottamaton jatkokausi. Ensimmäinen kausi loppui vuoden 2012 loppupuolella, enkä edes uskaltanut toivoa jatkoa. Nyt se kuitenkin on täällä, ja mukava onkin. Toinen kausi alkaa, kun Nanami kutsutaan jumalten vuosittaiseen kokoukseen. Ensimmäiset jaksot eivät juuri nappaa mukaansa, mutta viimeistään loppupuoliskon tengu-arkki on todella hauskaa katsottavaa.

Aivan kuten Yowapedankin kohdalla, en näe mitään syytä olla katsomatta tätä, mikäli alkuperäinen sarja maistui. Nanami on edelleen kiva päähenkilö, sarjan versiot erilaisista taruolennoista ovat edelleen hauskoja ja Tomoe on edelleen ihana mutta kamala. Valitettavasti sarja jää kesken, enkä luota sen mahdollisuuksiin saada lisää jatkoa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s